(Lotkorin korpi) Hiljaiset, hieman kosteat kuuset suhisevat hiljaa yksinäisessä korvessa. Niin - yksinäisessä, siitä huolimatta, että huhut ovat jo aikaa tienneet kertoa, että pontikkapannut pulputtelisivat iloisesti näiden kuusten katveessa. Keskustelua on lietsonut entisestään raittiusseuran selvyysjaoston militanttien ääriryhmien kovenevat vaatimukset Lotkorin Keritsimet -pubin lakkauttamiseksi. Virallisestihan raittiusyhdistyksen kanta on maltillisempi, ja sehän olettekin, hyvät lukijat, jo saaneetkin tietoon Lovikäärmeen Kylän Sanomista.
Todellakin: korpi vaikuttaa aivan vaitonaiselta. Mitä nyt saappaani losahtelevat, joku lintu toisinaan kirahtaa jossakin. Mutta enhän voi odottaa syrjäisen metsätienoon paljastavan minulle salaisuuksiaan heti kun sinne kävelen. Siksi olenkin päättänyt leiriytyä tänne muutamiksi päiviksi.
Peikkojen takkutukkia
Jo ensimmäisenä leiriyönäni alkaa tapahtua. Unenikin läpi terävät aistini erottavat pontikkapannun porinoita, ja peikkojengin rupinoita. Yksinäisen naisen olisi aina oltava varuillaan syrjäisessä salossa, mutta minä en sankaritoimittajan mainettani ole nyhväilemällä hankkinut! Ampaisen siis esiin teltastani, ja osoitan röllejä kameralla.
Koko joukkio punanenuisia naamoja kääntyy minua kohti: tunnistan Samanthan, runoilija-orimme riimun, kadonneen sisaren, nimismies Palkionkin piirteet tunnistan pipon uumenista, etteipä vaan kansanvalistaja Ulla Suukin istuisi viinapiirissä, puhumattakaan muista silmäätekevistä. Ja iloinen joukkio kutsuu minut mukaan juhlimaan maanviljelijä Jemmarin tervetuliasia.
Oi mitkä juhlat!
Mukavaa joukkoa, täytyy sanoa. Vien kamerani telttaan ja unohdan koko kuvaamisen. Kyllähän te, hyvät lukijat, tiedättekin miltä mainitut henkilöt ja muut Lovikäärmeen kylän silmäätekevät näyttävät. Samantha mainailee riimua, joka yöllisellä laukkailullaan ilmeisesti minutkin herätti, puhiseepa vielä, ettei viina velipojalle sovi ollenkaan. Jemmari on puhelias mies, ilmeisen toimeliasta ja tervehenkistä laatua. Neiti Suukin on jättänyt valistusvihkosensa kotiin ja istuu huivi harteillaan nauttimassa öisestä kasteesta. Hurjimmissa juhlatunnelmissa näen nimismies Palkion, joka lauleskelee Loviksen laulukirjan hurjimpia viinaveisuja.
Oi mikä darra
Aamulla ei iloisesta seurueesta näy enää jälkeäkään. Viinapiru jyskyttää otsassa - ja ellei jyskyttäisi, epäilisinpä, että eilisöinen oli vallan unta. Pakkaan telttani, painelen kylään ja käyn puhkumassa puoskari Massun viinametriin, joka näyttää veressäni olevan alkoholia reippaahkosti. Massu tietysti tarkastaa muutkin paikkani, muttei löydä niistä viinaa.
Kokemukseni nojalla ja seikkailuni hyvin osin muistaen, voin näin väittää ja paljastaa teille, hyvät lukijat: puhtoisissa metsissämme käy pannu jos toinenkin. Näistä luonnon antimista nauttivat jo monet hyvät kansalaisemme, joten kehotan teitä kaikkia metsän mesiä maistelemaan!
- sankarireportteri Ella Suu
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti